Jorma Heiskanen: ”Miehet tarvitsevat henkistä tukea ja ravintoa”
Pastori Jorma Heiskanen oli aloittanut papin työnsä Hiitolassa kesäkuun alussa 1938. Hän oli ehtinyt toimia vasta runsaan vuoden tehtävässään, kun hän lähti linnoitustöihin Karjalan Kannakselle kesällä 1939.
Uhka Neuvostoliiton (myöh. NL) hyökkäyksestä Suomeen oli lisääntynyt kaiken aikaa 1930-lun jälkipuoliskolla ja hyökkäyksen todennäköisyys kasvoi, kun NL solmi 23.8.1939 pitkäaikaisen vihollisensa Saksan kanssa ns. Molotov-Ribbebtrop -sopimuksen, jonka mukaan NL:n etupiiriin kuuluivat Suomi, Baltian maat ja Puolan itäosa. Saksan etupiiriin kuului Puolan länsiosa. Sopimus antoi NL:lle vapauden toimia Suomea vastaan pelkäämättä Saksan reaktiota. Adolf Hitler oli todennut sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen: ”Saksan kansa on onnellinen siitä, että Saksan–Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus tulee palvelemaan molempien kansojen yhteistyön asiaa. Sodan tuloksena tilanne, joka on ollut voimassa Vesaillesìn sopimuksesta lähtien, vuodesta 1920, tullaan kumoamaan… Saksa ja Venäjä tulevat saattamaan uudelleen voimaan ne rajat, jotka niillä oli ennen sotaa” (= ennen 1. maailmansotaa). Josef Stalinin tiedetään alleviivanneen henkilöhistoriassaan Hitlerin lausunnon viimeiset sanat paksulla punakynällä. Saksa aloitti hyökkäyksensä Puolaan 1.9.1939 ja NL 17.9.1939. Tämän jälkeen oli vain ajan kysymys, koska NL aloittaa sotatoimet Suomea vastaan.
Joukko- ja asevelihengen ylläpitäminen
Jorma Heiskanen sai 8.10.1939 käskyn ilmoittautua heti Hiitolan suojeluskunnan esikunnassa, mikä ennakoi kutsua ylimääräisiin harjoituksiin (YH), kuten sitten tapahtuikin. Hän toivoi saavansa johtaakseen konekiväärijoukkueen, mutta divisioonan papin esityksestä hänet sijoitettiin kenttätykistöpatteriston papin tehtävään.
Suomessa pelätty, mutta toisaalta väistämättömästi odotettavissa ollut sota alkoi 30.11.1939 NL:n irtisanottua hyökkäämättömyyssopimuksen ja sen joukkojen ylitettyä Suomen rajan useissa kohdissa ilman sodan julistusta.
Jorma Heiskasen Talvisota alkoi Suojärven keskuksessa Suvilahdessa, jolloin paikkakunnalla oli vielä myös evakuoimatonta siviiliväestöä. Tällöin alkoi konkretisoitua myös se sotilaspapin varsinainen sodan ajan tehtävä, tukea sekä esimiehiä että miehistöä säilyttämään henkisen ja fyysisen taistelukuntonsa sodan muuttuvissa tilanteissa. Erityisen tärkeää oli säilyttää kyky toimia joukkona lukumääräisesti ja materiaalisesti vahvemman vihollisen pyrkiessä puolustajan lyömiseen. Papin tehtävänä oli esimiesten ohella luoda ja ylläpitää joukko- ja asevelihenkeä, joiden merkitys vain kasvoi sodan pitkittyessä ja tappioiden lisääntyessä vihollisen kasvattaessa hyökkäysvoimaansa.
Huoli kotirintamasta ja omaisten hyvinvoinnista
Sodan pitkittyessä ja ajan kuluessa miesten huoli kotirintaman kestämisestä ja omaisten hyvinvoinnista lisääntyi. Suojärven Piitsjoen viivytysasemassa ensimmäisenä adventtisunnuntaina 1939 Jorma Heiskanen totesi, että miehet kaipasivat hengellistä tukea ja ravintoa. Näin hän ilmaisee asian kirjassaan: ”Kristus tulee, tulee yhä väkevänä ja todellisena, tulee kutsuvana, armahtavana ja rauhaa tuoden. Nyt sanoman Hänen tulemisestaan täytyy olla meille kaikille läheisempi ja sisältörikkaampi kuin koskaan ennen – nyt kun olemme odottavia, hiljaisia ja tunnemme voimattomuutemme valtavan tehtävämme edessä …”.
Kenttäjumalanpalveluksella ja sen jälkeen nautitulla ehtoollisella oli tavanomaisesti rauhoittava vaikutus. Tämä korostui erityisesti valmistauduttaessa tärkeään taisteluvaiheeseen, esim. vastahyökkäykseen, jolloin oli jo etukäteen tiedossa, että tappioitta ei taistelutehtävästä selvitä. Tällainen oli tilanne mm. silloin, kun JR 34 oli siirtynyt Piitsjoen viivytysasemasta varsinaisiin puolustusasemiin Kollaanjärvelle ja -joelle ja luutnantti Viljam Toiviaisen komppania oli lähdössä saarrostavaan vastahyökkäykseen. Operaatioon osallistui myös luutnantti (myöh. kapteeni) Aarne Juutilaisen ”Marokon kauhun” komppania. Ennen hyökkäykseen lähtöä Jorma Heiskanen piti Toivasen komppanialle iltahartauden. Heiskanen toteaa kirjassaan, että hartauden jälkeen komppanian koko henkilöstö oli valmis tehtävään. Se ei tuntenut vihaa tai kostomieltä. Yhdessä rukoiltiin vain koko kansan, kotien ja isänmaan sekä omantunnon rauhan puolesta taustalla ajatus siitä, että oma elämä saattaa päättyä tulevaa tehtävää toteutettaessa. Jatkossakin kenttäpapin tehtävä oli vierailla eri yksiköissä, myös kaukaisimmissa ja vaarallisten taipaleiden takana sijaitsevissa. Kaikkien yksiköiden tuli saada tuntea, että heistä välitetään. Kaikkiin joukkojen kohtaamisiin liitettiin yhteinen hartaushetki, johon myös joukon eriasteiset esimiehet osallistuivat. Usein hartaushetkeen liittyi myös Herran Pyhä Ehtoollinen. Näin vähitellen joukon keskuuteen syntyi vahva yhteishenki, Kollaan henki.
Kollaan taisteluihin liittyi muutamia erityisiä ajankohtia ja tapahtumia, joista on tullut esille jo sodan alun viivytysvaihe Suojärveltä Piitsjoen kautta Kollaalle. Muita tällaisia tilanteita olivat mm.:
Kollaan joulu: Kollaan taistelijoiden joulu oli hyvin erilainen kuin mitkään miesten aikaisemmista jouluista. Jorma Heiskanen on todennut: ”Rauhan joulut olivat olleet liian rikkaita, jotta Kristus olisi päässyt rikkaudeksi. Nyt oli kaikki toisin. Toveruuden, aseveljeyden siunausta lukuun ottamatta ainut meille loistava valo oli jouluevankeliumi, hyvä sanoma Jeesuksesta Kristuksesta.”
Korsurakentamisen mestariteos ”D.O.T (=osuman kestävä) Villa Bomba” valmistui 14.1.1940. Korsun isäntinä toimivat kapt Penttinen ja vänr Ilmari Riikonen. Korsu tuli tunnetuksi vieraanvaraisuudestaan ja aina luotettavista isännistään. Siellä kokoonnuttiin usein sekä iloisiin yhdessä oloihin että vakaviin keskusteluihin.
Ihme pelastumisia, joissa varjelus oli mukana: Eräänä joulukuun päivänä Jorma Heiskanen oli tullut yhden tykistöpatterin tuliasemaan pitämään iltahartautta. Patterin miehistö oli ollut hänen tullessaan kovin hiljainen. Syyksi vakavuuteen selvisi usean miehen täpärä pelastuminen sankarikuolemalta. Asemassa olleen tykin takana oli suuri kranaatin räjähdyskuoppa. Kaksi tykkimiestä oli juuri ollut tuomassa ammuksia tykille, kun vihollisen ampuma kranaatti osui tuliasemaan. Miesten jalat olivat jääneet näkyviin räjähdyskuopan reunalle, mutta muuten he olivat peittyneet soran alle. Sieltä heidät kaivettiin esiin haavoittumattomina. Samassa tuli-iskussa oli läheisen komentoteltan viereen pudonnut neljä kranaattia, jotka olivat jääneet suutareiksi. ”Jumala meitä varjeli”, olivat miehet tunnustaneet. Toinen täpärä pelastuminen oli sattunut itselleen Jorma Heiskaselle ja rykmentin valistusupseerille Erkki Palolammelle, kun he olivat olleet käymässä yksiköiden taisteluasemissa pitämässä hartaus- ja ehtoollistilaisuuksia. Paluumatkalla ”sisäinen ääni” oli käskenyt poiketa maantieltä tervehtimään vielä yhtä tulenjohtuetta. Kun he olivat poikenneet tieltä tulenjohtueen suuntaan ja edenneet 20 metriä, kohdistui heidän maantieltä poistumiskohtaansa tykistön tuli-isku. Suojaan heittäytyneet miehet kuitenkin pelastuivat ja pääsivät tulenjohtueen korsuun suojaan ja pitämään kiitollisina ehtoollistilaisuutta.
Unohtumattomia taistelutovereita
Jorma Heiskanen on arvioinut kirjassaan miesten sopeutumista sodan olosuhteisiin. Osalle sota on ollut henkinen tragedia, osa on kasvanut vaativissa olosuhteissa erinomaisiksi tehtäviensä täyttäjiksi. Kirjassaan hän mainitsee unohtumattomina taistelutovereita ja ystävinä muutaman, vaikka tarvetta olisi ollut useampaankin. Luutnantti (myöh. majuri), 5. komppanian päällikkö Viljam Toiviainen oli hyvin läheinen palvelustoveri, harras uskova, erinomainen johtaja ja sotilas, jota myös muut palvelustoverit ja alaiset suuresti arvostivat. Arvostettu sotilasjohtaja ja palvelustoveri oli myös 6. komppanian päällikköluutnantti (myöh. kapteeni) Aarne Juutilainen ”Marokon Kauhu”, entinen Ranskan muukalaislegioonalainen, joka oli yksityiselämässään Toiviaisen vastakohta. Sotilaana hän oli erinomainen ammattimies, huolehti alaisistaan ja oli alaistensa arvostama johtaja. Hän oli myös hävittäjälentäjä-ässä, lentomestari Ilmari Juutilaisen isoveli. Luutnantti Martti ”Make” Uosikkinen, loistava komppanian päällikkö, jolla miehineen oli keskeinen rooli Kollaan ratkaisutaisteluissa. Hän kaatui vain neljä päivää ennen Talvisodan päättymistä. Ennen sotaa hän oli voimistelun olympiaurheilija ja kaksinkertainen olympiamitalisti. Hän oli myös talviurheilija, joka toi alppihiihdon (”slalomin”) Suomeen. Vänrikki, tulenjohtaja Ilmari ”Immu” Riikonen oli alansa ammattilainen, iloinen velikulta, erinomainen seuramies ja taistelutovereidensa innostaja, joka kaatui 4.3.1940. Alikersantti Petter Anttonen oli alun perin jalkaväkimies, mutta josta kehittyi taitava tulenjohtoaliupseeri, joka hallitsi täysin myös tulenjohtajan tehtävät, mikä oli upseeritehtävä. Eräs hänen osaamisalueensa oli vihollisen tankkien tuhoaminen yhden tykin hakuammunnalla. Monen silmät kostuivat, kun saatiin tieto hänen kaatumisestaan 11.3.1940, vain kaksi päivää ennen aselepoa. Suuren yleisön ehkä parhaiten tuntema Kollaan taistelija oli Simo Häyhä, Aarne Juutilaisen komppanian rautjärveläinen tarkka-ampuja, jonka uhriksi on joutunut sodissamme eniten vihollisen sotilaita, yli 500. Hän haavoittui vakavasti maaliskuun alussa 1940. Hänet ylennettiin elokuussa 1940 alikersantista suoraan vänrikiksi ilman RUK:n käymistä, mikä ainutlaatuinen kunnianosoitus.
Maaliskuun alussa vihollinen aloitti voimakkaan hyökkäyksen, jota se tuki valtavalla tykistön tulella. Vihollinen ei ollut tähän mennessä päässyt etenemään, mutta nyt puolustaja joutui hyökkäyksen voimasta perääntymään. Tappiot kasvoivat suuriksi. Kokonaan Kollaata ei kuitenkaan menetetty, vaan se pidettiin siihen saakka, kun aseet vaikenivat 13.3.1940. Kollaa oli kestänyt, siellä oli käyty yksi Talvisodan ratkaisutaisteluista. Rauhan ehdot olivat kuitenkin valtaisa pettymys ja vaikeat ymmärtää. Hyökkääjää oli palkittu.
Raimo Hannukainen
Lähde: Jorma Heiskanen: Kenttäpappina Kollaalla, 3. painos, WSOY, Juva 1989
Kirjan etulehdellä kirjoittaja toteaa: ”Omistan nämä muistelmat niille veljille, jotka pappeina ja ase kädessä Kristuksen sotilaina kulkivat päähän asti täyden rakkauden tien. Sodan kirous on siinä, että parhaat menevät – me muut saimme palata.”
