Kesällä 1944 Suomen kohtalo oli veitsen terällä

”Suomen hallitus ja puolustusvoimain ylipäällystö tunnustavat Suomen asevoimien täydellisen häviön sodassa SNTL:ää vastaan ja ilmoittavat Suomen ehdottomasta antautumisesta pyytäen lopettamaan sotatoimet”. Näin alkaa Neuvostoliiton etukäteen valmiiksi laatima antautumisasiakirja. Ja näin se jatkaa saneluaan: ”Antautumisehtojen täyttämiseksi ja SNTL:n etujen turvaamiseksi Neuvostoliiton sotavoimien ylipäällystö – omin asevoimin ja oman harkintansa mukaan – miehittää osittain tai kokonaan Suomen alueen, sen satamat, Ahvenanmaan saariston ja Suomenlahden saaret.”
Edelleen asiakirja vaatii, että ”Kaikki suojeluskunnan jäsenet on internoitava ja … matkustaminen Suomen rajojen ulkopuolelle ja saapuminen maahan kielletään kaikilta ilman Neuvostoliiton sotavoiminen ylipäällystön lupaa.” Kaikkiaan 56 pykälää toinen toistaan ankarampia vaatimuksia.
Sotiemme veteraanien – miesten ja naisten – ansiosta tätä hirvittävää asiakirjaa ei koskaan allekirjoitettu.
Kesällä 1944 Suomen kohtalo oli veitsen terällä, mutta murskaavan ylivoimainen vihollinen onnistuttiin ylipäällikkö Mannerheimin johdolla pysäyttämään ja turvaamaan Suomen itsenäisyys.

Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi Karjalan kannaksella 10.6.1944 edellisenä päivänä suoritetun massiivisen tulivalmistelun jälkeen. Pääasema murtui Valkeasaaressa heti samana päivänä ja suomalaiset joutuivat vetäytymään taaempaan VT-asemaan (Vammelsuu–Taipale-linja). Valtavalla ylivoimalla puna-armeija vyöryi eteenpäin ja VT-asema murtui Kuuterselässä 14. kesäkuuta.
VT-asema kuitenkin piti Siiranmäessä, missä everstiluutnantti Adolf Ehrnroothin johdolla saavutettiin ensimmäinen ja ehkä ratkaisevin torjuntavoitto kesäkuun puolivälissä. Siiranmäki osoitti, että vihollinen on pysäytettävissä. Tällä oli suuri psykologinen ja strateginen merkitys. Jos Siiranmäki olisi murtunut, niin puna-armeija olisi päässyt suomalaisten selustaan kannaksella ja edellytykset Neuvostoliiton hyökkäyksen pysäyttämiselle olisivat huvenneet olemattomiin. Siiranmäen torjuntavoitto antoi aikaa omien joukkojen ryhmittämiseen kolmannelle puolustuslinjalle VKT-asemaan (Viipuri–Kuparsaari–Taipale-linja).
Siiranmäestä jouduttiin luopumaan, koska VT-asema oli murtunut Kuuterselässä. Mannerheim antoi käskyn vetäytyä viivyttäen VKT-asemaan. Joukot irtautuivat Siiranmäestä 17.6. yöllä ja ryhmittyivät puolustukseen Vuosalmelle. Mutta kuten everstiluutnantti Ehrnrooth totesi, niin Siiranmäestä lähdettiin esimiehen käskystä eikä vihollisen painostuksesta.

Viipurin menetys 20. kesäkuuta lähes taisteluitta oli traumaattinen kokemus koko Suomelle. ”Viipuri on mänt, kaik on mänt”. Mutta ei sittenkään. Vihollisen hyökkäykset torjuttiin heti Viipurin laidalla Tienhaarassa, missä suomalaiset tykistötulellaan pysäyttivät vihollisen jo ryhmitysalueilla.
Heikosti linnoitettu ”vain viiva kartalla” – VKT-asema – taipui uhkaavasti Viipurin koillispuolella ja vihollinen pääsi etenemään Talin suuntaan.
Kesä-heinäkuun vaihteessa käyty Talin – Ihantalan taistelu on Pohjoismaiden kaikkien aikojen suurin ja yksi koko toisen maailmansodan suurimmista taisteluista. Parin viikon aikana vihollisen niskaan mätettiin rautaa kaikkiaan 2,5 miljoonaa kiloa. Kiivaimmillaan taisteluun osallistui 50 000 suomalaista ja 150 000 venäläistä sotilasta.
Ihantalassa kääntyi Suomen historian lehti. Puna-armeijan vyöry pysäytettiin ja Leningradin rintaman komentaja, marsalkka Leonid Govorov joutui 29.6.1944 toteamaan, että hän ei pääse eteenpäin. Suomen kohtalo oli nyt siirtynyt veitsen terältä hamarapuolelle.

Heinäkuun alkupuolella käyty Äyräpään–Vuosalmen taistelu oli Karjalankannaksen viimeinen torjuntavoitto. Suomalaiset joutuivat vetäytymään Äyräpäästä Vuoksen yli Vuosalmelle, missä Ehrnrooth pani kaikki peliin. Vastaiskuosastoja koottiin jopa huoltojoukoista.
Ehrnroothin kerrotaan kysyneen esikunnassaan olevalta rintamalotalta, että osaako lotta ampua. Saatuaan myönteisen vastauksen Ehrnrooth oli antanut lotalle pistoolin ja käskenyt linjaan. Puna-armeija hyökkäsi Vuoksen yli ja sai sillanpääaseman Vuosalmen puolelta, mutta siihen hyökkäys pysäytettiin.
Jalkaväen taistelua tukeneella tykistöllä oli ratkaiseva merkitys torjuntavoittojen saavuttamisessa. Pieni vanerin pala, korjausmuunnin, oli kenttätykistön tulenkäytön avain. Sen avulla useamman patteriston tuli pystyttiin nopeasti keskittämään samaan kohteeseen.
Vihollisen pysäyttämisessä auttoi myös logistinen huippusuoritus, jolla Itä-Karjalasta onnistuttiin siirtämään joukkoja juuri ajoissa tukemaan loppuun kuluneita ja väsyneitä Kannaksen taistelijoita.
Ei myöskään sovi unohtaa Saksan apua. Erityisesti omia ilmavoimiamme tukenut lento-osasto Kuhlmey Stuka -syöksypommittajineen ja uudet panssarintorjunta-aseet panssarinyrkki ja panssarikauhu auttoivat osaltaan torjuntavoittojen saavuttamisessa.
Kaiken taustalla oli kuitenkin suomalainen taistelutahto, jota vahvisti tietoisuus, että isänmaan kohtalon hetket ovat nyt käsillä.

Vaikka ratkaisutaistelut käytiin Karjalan Kannaksella, niin vihollinen torjuttiin myös Laatokan Karjalassa Nietjärvellä U-asemassa ja Ilomantsissa, missä Suomen ovet lyötiin lopullisesti säppiin 13. elokuuta 1944.
Taistelut taukosivat, koska Stalinin mielenkiinto kohdistui jo hyökkäykseen Saksan sydämeen, Berliiniin.
Suomi ei joutunut allekirjoittamaan antautumisasiakirjaa. Suomi oli Iso-Britannian ohella ainoa sotaa käyvä Euroopan valtio, jonka kamaralla eivät miehityssotilaat marssineet.

Suomen itsenäisyys oli sotien sukupolvelle kallis ja arvokas. Veteraanien arvokkain perintö Suomelle on vapaus. Heidän ansiostaan hulmuavat siniristiliput.
Maamme sankarihautausmaiden hautakivet muistuttavat meitä sotilaidemme uhrivalmiudesta. He antoivat kalleimpansa, oman henkensä, jotta jälkipolvilla olisi tulevaisuus vapaassa maassa.
Heidän muistonsa on ikuinen.

Matti Hyvärinen

KELA:n tilasto rintamalisän saajista kertoo, että vuoden 2020 alussa tunnuksen omaavia veteraaneja oli vielä elossa noin 7800, joista noin 4000 on naisia.
Tunnuksen omaavalla veteraanilla tarkoitetaan varsinaisiin sotatoimiin osallistunutta miestä, jolla on rintamasotilastunnus tai rintamavastuussa olleessa joukossa palvellutta naista, jolla on rintamapalvelustunnus.
Tätä kirjoitettaessa lukumäärä on jo pienempi; monta veteraania on saanut kutsun viimeiseen iltahuutoon.

Lähteet:
Ari Raunio – Juri Kilin: Jatkosodan torjuntataisteluja 1942 – 44 (Karttakeskus 2008)
Martti Turtola – Paavo Friman: Mannerheim-kirja (Gummerus/Ajatus-kirjat 2001)
Kimmo Sorko: Ohdanvahti – Raskas Patteristo 27 1941 – 1944 (Kauko Sorjosen säätiö 2017)