Karhun ja kuullun jäljillä

Kuulas kevät, siniset rinteet, käki kukkuu. Siinä Impi-äitini rakkaita muistikuvia lapsuutensa ja nuoruutensa kotiympäristöstä. Näihin tunnelmiin hän usein palasi aina keski-ikäänsä saakka. Kaihomieli tarttui myös minuun. Koen sitä vieläkin joskus keväisin.

Valokuvaamossa otettu kuva äidistäni ja ystävästään Tyyne Sinkkosesta on jatkosodan ajalta ja otettu Jyväskylässä.

Valokuvaamossa otettu kuva äidistäni ja ystävästään Tyyne Sinkkosesta on jatkosodan ajalta ja otettu Jyväskylässä.

Äidin koti oli kalliolla. Pienten rakennusten alle ei tarvittu perustusta, kulmakivet riittivät. Viime keväänä huhtikuun ”Kivijalkamatkalla” pääsin käymään tällä kalliolla ja kulmakivien äärellä. Jäljellä oli myös leivinuunin jäännöksiä. Riemun ja helpotuksen tunteet täyttivät mieleni, kun seisoin kulmakiven äärellä GPS kädessäni matkanjohtaja Antin ikuistaessa minut kännykkääni.

Tämä oli toinen Kurkijoen matkani

Olin itsekin valmistautunut edellistä, kolmen vuoden takaista matkaa paremmin. Pyysin matkanjohtajana toimineelta Antti Laukkaselta Merran koordinaatit etukäteen. Talletin ne valmiiksi kaksikymmentä vuotta vanhaan, aikoinaan purjehdusta varten hankkimaamme GPS-laitteeseen. Opettelin käyttämään laitetta. Hyvin se vielä toimi. Matkakumppaniksi sain Sirkka Poutasen, joka muistaa Särkijärven paikat kuin eilisen päivän. Hän oli 14-vuotias viimeisen Karjalan luovutuksen aikaan.
Kaikkein parasta tällä matkalla kuitenkin oli, että Antti itse pystyi lähtemään kanssamme minulle tuntemattomaan maastoon. Siihen hän sai ”siunauksen” toiselta matkanjohtajalta Riitta Sainiolta. Antti oli tutkinut etukäteen kolme eri reittivaihtoehtoa ja valmistanut niistä kartat. Toteutunut vaihtoehto oli kulkea pellon laitaa ja rinnettä vuoron perään maaston kulkukelpoisuudesta riippuen ja ojaa useaan kertaan ylittäen.

Taksista jäimme pois uuden asfalttitien varrella Elisenvaaran-Lopotin risteyksestä 4 km Hiitolan suuntaan. Suuntasimme pohjois-luodetta kohti ensin Sirkan kodin Poutasen paikalle ja sieltä sitten Merran kalliolle. Matkaa suuntaansa kertyi vain noin 2 km, mutta maasto ja keli olivat haastavat.
Kevät oli myöhässä. Alavat paikat olivat tulvien vallassa. Hanki ja sen alla piilevät vesisyvänteet upottivat välillä kainaloihin asti.
Poutasen ja Merran välinen Pero-oja oli vuolas. Sinivuokot kuivissa rinteissä vasta työnsivät nuppujaan. Aikaisen kevään etu oli, että vesakoiden lehdet ja saniaiset eivät haitanneet näkyvyyttä.
Jäljistä päätellen sorkkaeläinten ja karhujenkin seassa vaelsimme. Karhuista varoitetaan asfalttitien kallioleikkauksessa komealla karhunpää-maalauksella teksteineen.
Kävelyyn varaamamme aika 5,5 tuntia kuitenkin riitti. Onnistumisen riemua kokien ehdimme sovittuun aikaan asfalttitien varteen takaisin.
Pero-ojan pohjoispuolella, vanhan Särkijärventien varrella Merran lähimmät naapurit olivat Schwartzit, Kuismin ja Jussilainen. Sirkka on kertonut, miten hän lähes päivittäin viiletti Merran kallion, ”Latimirin” kautta muihin naapureihin. Vladimir oli hankala lausua, niinpä koko perhettä kutsuttiin Latimiriksi.

Äidin äiti Eliisa oli pieni ja hiljainen ihminen

Isoisästäni Vladimiristä tuo kuva on ainoa otettu ja säilynyt.

Isoisästäni Vladimiristä tuo kuva on ainoa otettu ja säilynyt.

Hän harvoin osallistui kylän yhteisiin rientoihin. Sirkka muistaa hänet taakkaa selässään kantavaksi ahkeraksi naiseksi.
Perheen ainoalle lehmälle Eliisa niitti ja keräsi talven heinät peltojen ja teiden pientareista. Omaa maata Merroilla ei ollut. Lehmän ja mahdollisen jouluporsaan kuivikkeet Eliisa hankki metsissä kasvavista saniaisista. Nämä kaikki hän kuljetti kotiin taakkoina selässään kantaen.
Vladimir teki sekalaisia töitä talollisten palveluksessa. Suutarin taidot hän oli äitini kertoman mukaan opetellut synnyinkaupungissaan Pietarissa, jonne hänen Pekko-isänsä oli työn perässä Kurkijoelta lähtenyt ja jäänyt.
Vladimir ja Eliisa muuttivat Aromäestä Särkijärvelle 1915 paikkeilla ennen kolmannen lapsensa syntymää. Yhteensä he saivat viisi lasta. Vanhin Pekka ehti aikuiseksi jo ennen sotia. Nuorin Siiri kävi vielä jatkosodan aikana iltaisin pidettyä jatkokoulua. Muutaman vuoden ikäerosta huolimatta hän ja Sirkka olivat ystävyksiä.

Kylän lasten tapaan Impi-äitini kävi pyhäkoulua ja aikuisena hänestä tulikin pyhäkoulunopettaja.
Äidin paras ystävä oli Tyyne Sinkkonen. Yhdessä he ovat ikuistettuina Sinkkosen talossa Sirkan enon, Pekka Kyytisen 1930-luvun alkupuolella ottamassa valokuvassa. Mukana on lasten ja nuorten lisäksi aikuista talon ja kylän väkeä sekä kylän ”kappalainen” Matti Kyytinen.
Kuva on julkaistu monissa kansan hengellistä elämää esittelevissä yhteyksissä: mm. 1940-luvun Raamatunhistoriassa, Kotimaa-lehdessä ja Särkijärven kyläkirjassa ”Lasetun lammin kylä”.
Kesäisin kirkkomatkat tehtiin äitini kertoman mukaan paljasjaloin, kengät kainalossa, metsäpolkuja kipitellen. Aikuiset eivät aamulla syöneet mitään, jos aikoivat osallistua ehtoollisen nauttimiseen. Se oli kuitenkin siihen aikaan tarjolla harvoin, korkeintaan kerran kuukaudessa. Eväät piti ottaa mukaan, jotta jaksoi takaisin kotiin.

Särkijärven kohtalona oli jäädä asuttamattomaksi venäläisten tultua isänniksi

Äitini kävi Kurkijoella viimeisen kerran jatkosodan aikana. Hän halusi säilyttää kotiseudustaan kauniit muistot.
Minä puolestani säästin Kurkijoen matkat eläkevuosiin. Tätä nyt harmittelen. Enää en voi kysyä äidiltä mitään.
Siksi pidän kullanarvoisena, että sain ensimmäisellä Kurkijoen matkallani tutustua Sirkkaan. Hän vei minut silloin toista reittiä lähes oikealle kalliolle, Merran kallion viereen. Sirkalta voin vielä kysyä. Hänen kerronnastaan voin vielä iloita.

Kirsti Hildén

Lisää luettavaa...