ISÄNI VEMPELEENTEKIJÄ

Lauri Viidan tunnetussa runossa sanotaan: ”Äidit vain, nuo toivossa väkevät”. Hyvä niin, mutta kun runo osuu vastaani, ensimmäisen sana muuttuukin joskus isäksi. Ajattelen silloin omaa isääni ja hänen elämäntyötään, ja niitä muistelen nyt isänpäivän lähestyessä.

”Etteepäi vaa”

Kerran kysyin isältä, minkälaiselta tuntui jättää taakseen synnyinseutu, tuttu kylä ja koti, siis menettää kaiken mitä oli kättensä työllä rakentanut. Isä vastasi rauhalliseen tapaansa: ”Eihä siin muu auttant, etteepäi vaa. Etteepäi.” Isäni ei milloinkaan valittanut, eikä se tarkoittanut etteikö hänellä olisi ollut vankkoja mielipiteitä. Muistan, toisinaan äiti tuohtui: ”Häne kanssaa ei kannata haastaa”. Äidillä oli mielihaluja, toiveita kaunistaa kotia, saada mukavuuksia, mutta evakkojen uuteen alkuun ponnistellessa nämä asiat eivät olleet päällimmäisiä. Tarvittiin koneita, työkaluja, raivattiin peltoa, rakennettiin uusi navetta, ostettiin lisää viljelyalaa. Suotuisamman ajan tullen isä kyllä antoi periksi, ymmärsi äitiä. Vanhempani olivat keskenään sopuisia, eivät ainakaan lasten kuullen riidelleet, he tekivät kodin hyväksi parhaansa, omin käsin minkä ikinä osasivat. Ja isästä puheenollen: hän osasi lähes mitä tahansa: viulunsoitosta parturointiin, kanteleesta kenkien tekoon. Ja tietysti vempeleiden.

Kurkijokelaiset vempeleet tekivät kauppansa

” Vääryyven teko” oli ennestään tuttua Kurkijoelta, joka oli kuulu maatalous- ja hevospitäjä. Siellä vempeleitä eli luokkeja oli valmistettu jo toistasataa vuotta sitten, ja kierretty markkinoita Pietaria myöten. Karjalan rautatien valmistuttua v. 1894 kurkijokelaiset vempeleet levisivät koko maahan, sillä niiden maine oli kiirinyt välittäjien keskuuteen. Tiettävästi vuosituotanto 1800-luvulla oli jopa 80.000 kappaletta, joten myynnistä kertyi huomattava sivuansio niitä puhdetöinään tekeville. On arveltu, että vempeleillä ansaitsi enemmän kuin karjanhoidolla. Kurkijoen omatkin markkinat olivat valtavat. Sortavalassa ilmestynyt Karjalan Ääni-sanomalehti kuvasi niitä tiistaina 13. 3.1934 näin: ”Kansaa lujasti, kauppiaita samoin. Hevosia runsaanpuoleisesti, hinnassa laskeva suunta. Kauppoja tehtiin kohtalaisesti. Rihkamakauppiaat ja sirkukset eivät näyttäneet paljonkaan ansaitsevan. Yhtä miestappoa lukuun ottamatta markkinat kuluivat rauhallisesti. Poliisin putkaan joutui lähes 50 henkeä, niistä yksi nainen.”

Hyvin tehdyt luokit olivat arvossaan

Vempeleiden teko kannatti myös uusilla asuinsijoilla. Evakoille ja rintamamiehille osoitetut uudistilat olivat pieniä, ei ollut varaa traktoreihin ja autoihin. Hevoset olivat elintärkeät työnteossa ja kuljetuksissa, ja hyvin tehdyt luokit arvossaan, tarpeen jokaiselle isännälle. Sopivan vemmelpuun hankkiminen oli työlästä ja vaati tietoa kasvupaikoista, jotka saattoivat löytyä kaukaa. Puun piti olla oksaton, mielellään valmiiksi väärä, kitukasvuinen ja sitkeä koivu, pihlaja tai tuomi. Isä suosi tuomipuuta. Puunhakureissuilla hänellä oli kaverinaan naapuri Martti Lajunen. Eräs otollinen paikka sijaitsi Lammilla, jossa he pitivät kortteeria tuttavien luona. Sieltä puut lähetettiin junalla Kyröön ja haettiin hevosella kotiin.

Isä palasi markkinoilta viipurinrinkeleiden kera

Kun koitti työstämisen aika, rangat sahattiin oikean mittaisiksi, vietiin Lajusen maasaunaan tai oman saunan padan päälle hautumaan rauhassa. Aikanaan pihaan kannettiin vorotin, kummallinen tukeista rakennettu puulava, jonka kummassakin päässä sijaitsi puoliympyrän muotoinen muotti, johon saunakuuma vemmelpuu kiilattiin ja kytkettiin köysillä lavan keskellä tönöttävään, vesijohdonpätkään istutettuun ja pitkällä poikkipuulla varustettuun tukkipylvääseen. Ryntäsimme pikkusisko Kirstin kanssa katsomaan kun Lajunen tai isä alkoivat työntää poikkipuuta hitaasti ympyrässä astellen. Köydet kiristyivät, vemmelpuu taipui pikkuhiljaa, kiiloja lisättiin tiheästi, välillä odotettiin. Kun tuli valmista, luokki jätettiin tekeytymään paikalleen ja sama toimi järjestettiin toiseen päähän. Ihmeellistä meininkiä, jota me tytöt seurasimme jännittyneinä. Räsähtääkö vemmelpuu poikki? Harvoin räsähti, mutta silloin kun räsähti, isän suusta saattoi karata: ”No perhana!” Kirsti ja minä löimme kämmenet suumme eteen ja hytkyimme naurusta. Isällä ei ollut tapana käyttää voimasanoja, mutta kelvollisen vemmelpuun menetys oli ymmärrettävä tappio. Onnistuneiden taivuttamisien jälkeen luokinsarvien väliin kiristettiin rautalankaa, ja vempeleet vietiin pariksi viikoksi saunaan kuivumaan. Ylälauteet täyttyivät luokkipinoista, eikä lauantaisaunaan mahtunut enää lekottelemaan, piti vain vikkelästi peseytyä alalauteella. Vempeleiden viimeinen silaus tapahtui ensin kirveellä veistäen, sitten tuvassa höyläten, raspaten, sikliten, öljyten, lakaten tai maalaten. Lastut roskasivat lattian, lakka kirveli silmiä ja äiti hermostui. Lopulta isä varustautui lähtemään markkinoille, viipyi kaukaisimmilla reissuilla useamman päivän, palasi tyytyväisenä viipurinrinkelien kera, joten kaikki oli taas hyvin.

Isä oli kuin turvallinen kallio

Rintamamiehistä monet ovat kärsineet järkyttävistä sotamuistoista ja masentuneet. Isästä ei sellaista huomannut, vaikka myös hänellä tiedettiin olleen kovia kokemuksia. Meille lapsille hän ei puhunut sodasta, siitä puhuttiin peräkammarissa toisten veteraanien kanssa norrikuppia tehdessä, tosin harvoin. Isällä oli omanlaisensa, arkipäivästä nouseva, naseva huumori. Milloinkaan hän ei menettänyt malttiaan, ei edes korottanut ääntään, näin sanoo veljeni Eskokin, joka viljeli tilaa yhdessä isän kanssa, ja sittemmin itsenäisenä. En pääse ihmettelemästä isän levollisuutta, hyväntuulisuutta ja mielen tasapainoa. Miten sellainen on mahdollista? Sellainen hän kuitenkin oli, kuin turvallinen kallio. Väliin vaativakin, mutta perustellusti. Kerran tapanintansseihin lähtiessä menin pyytämään rahaa pääsylippuun. ”Juu, annetaa, vaa mänehä ensi pesemää naama puhtaaks”, hän sanoi. En mennyt pesemään, enkä siis tansseihin, enkä ollut vihainen isälle, vaikka hirmuisesti harmitti. Olin ollut selvillä mitä hän ajattelee räikeästä huulipunasta ja mustiksi piirretyistä kulmakarvoista.

Mietin, minkälainen oli hänen oma isänsä, oliko esikuva? En voi tietää, Juho-ukosta minulla ei ole muistikuvaa, mummokin oli kuollut kauan sairastettuaan. Eskolta kuulin, että ukko oli ollut hevosmies, ja mielellään liekutti lapsia, sekä päivää ennen kuolemaansa teurasti lampaan. Isä on kertonut, ettei ukko ollut käynyt koulua, eikä osannut kirjoittaa vaan käytti puumerkkiä, mutta pettämätön laskupää hänellä oli. Isä mainitsi myös, että hänen opettajansa oli tullut heille kotiin puhumaan, jotta pojan pitäisi päästä oppikouluun. Ukko ei suostunut. Luulisi katkeruuden edes hipaisseen, mutta ei, sellaista ei isässä näkynyt. Isä oli väleissä kaikkien kanssa. Niinpä hänelle uskottiin useita luottamustehtäviä, ja toisinaan sukulaisetkin pyysivät ratkomaan omia sotkujaan.

Ikätoverit olivat erityisen tärkeitä

Isä kuoli 92-vuotiaana. Viimeiset vuotensa hän vietti hoivakodissa, lopuksi terveyskeskuksen vuodeosastolla. Vanhuus oli raskasta aikaa, vaan eipä hän siitäkään juuri valittanut, usein kuitenkin mainitsi yksinäisyydestä. Äiti oli lähes vuosikymmenen joutunut makaamaan vuoteen omana terveyskeskuksessa, ja isä oli säännöllisesti käynyt katsomassa, aina siihen asti kun sai vielä ajaa autoa. Yksinäisyys painoi vielä rankemmin äidin kuoltua. Minulla pysyy käsitys, että heillä oli ollut todellinen rakkausavioliitto. Puolisoa ei mikään korvaa vaikka isällä riitti ystäviä ja häntä ympäröi runsas joukko jälkipolvea. Ikätoverit olivat erityisen tärkeitä, monet heistä kuitenkin jo nukkuneet pois. Tässä mainitsen Johannes Räkköläisen. Kun nämä ystävykset tapasivat, siinä kaksi hienoa miestä keskustelivat lämpöisessä yhteisymmärryksessä milloin mistäkin aiheesta, useasti menneisiin päiviin palaten. Silmät kostuivat heitä kuunnellessani, ja nähdessäni miten heidän kasvonsa valaistuivat nuorekkaaseen iloon.

Hyvää isänpäivää, lepää rauhassa isä.

Rakkaudella tyttäresi Leena

Leena Virtanen