Stipendiaatti Aleksi Nissilä: Minun karjalaisuuteni
Karjalaisuus on minulle tavallista elämää virpomisineen ja ruokineen, toisten huomioimista, tietoisuutta suvun juurista, elämäntapaa ja kodin perintöä, innostusta ja itkua sekä uuniruokien ja riisipiiraiden tuoksua mummolassa.
Kurkijoki oli minulle ennen vain kartalla oleva piste Laatokan rannalla sekä isovanhempien kertomusten näyttämö. Todelliseksi ja oikeaksi se muuttui vasta viime kesäisen kotiseutumatkamme jälkeen.
Juuriltani olen syvästi karjalaisesta maaperästä. Isäni äidin suku oli Muolaasta ja evakoiksi isoäitini äiti muutti Mellilän Huovintielle. Isäni kertoi matkanneensa useasti junalla mummoa katsomaan Matkusta Mellilään.
Äitini suku taas on molemmilta puolilta kotoisin Kurkijoelta ja ukkoni on siellä vielä syntynytkin jatkosodan pauhatessa. Mummoni äiti (Eriikka Kuosa o.s. Heinonen) oli kotoisin Otsanlahden kylästä ja mummoni isä (Simo Kuosa) Soskuasta. Ukkoni ja hänen vanhempansa (Katri ja Jaakko Lankinen) olivat kotoisin Pohjiin-kylästä.
Karjala ja Kurkijoki olivat minulle isovanhempieni puheita vieraista paikoista, sukulaisista ja ihmistä, joihin minulla ei ollut kosketuspintaa. Matkamme aikana puheista tutut paikat, rannat ja talot saivat konkreettisen sisällön.
Nyt tiedän missä juureni ovat ja mistä sukuni on lähtöisin. Vaikka taloja ja rakennuksia ei enää ollut, oli kivijalat, kylät ja kotikuuset. Tunne siitä, että täältä sukuni tulee, sykähdytti sydäntäni.
Ajettuamme uutta ja suurta valtatietä pitkin ja käännyttyämme kapealle ja kuoppaiselle soratielle, kohti Kurkijoen keskustaa Lopottia, en tiennyt mitä odottaa.
Maisemat olivat jylhän kauniit metsineen ja mäkineen. Laatokka siinsi kauniina metsän takaa. Entiset laajat ja viljavat peltoaukeat ja niityt olivat nyt jättiputkien valloittamia, hoitamattomia ja hylättyjä maa-alueita. Rakennukset olivat jo parhaat päivänsä nähneet, mutta silti vielä vuosienkin jälkeen löytyi sukulaisten taloja ja muita suomalaisten rakentamia rakennuksia.
Näky ei vastannut kuvaa kuulemastani Kurkijoesta. Nyt se oli vain kylä kylien joukossa. Kotiseudun siitä olivat tehneet ihmiset, jotka siellä asuivat ja elivät.
Matkallamme tutustuimme moniin Kurkijoen kylistä, kivijalat olivat vain merkkinä siellä joskus olleista kodeista.
Itselleni merkityksellisin pysähtyminen tapahtui Elisenvaaran asemalla, jonka edessä on pystytettynä muistokivi pommituksessa kuolleiden evakkoon matkalla olleiden äitien ja lasten muistoksi. Sitä katsellessani ajattelin ihmisiä karjavaunuissa, jotka olivat jättäneet kotinsa sekä synnyinseutunsa ja lähteneet turvaa hakemaan. Heidän matkansa päättyi kuitenkin suurpommitukseen 20.6.1944.
Matkamme herätti minussa monenlaisia tuntemuksia; iloa, surua, kaihoa mutta ennen kaikkea kiitollisuutta siitä, että tiedän mistä juureni ovat ja miksi olen juuri sellainen kuin olen.
Aleksi Nissilä
Ylioppilaskuva: Kuvaamo Sirpa Ryyppö