“Kylhä kiel maata leikkaa” – Paula Vilén muistaa mummon sutkauksen

Ulkomaantoimittaja Paula Vilén on kantanut suvun menneisyyttä ylpeänä mukanaan ulkomaankomennuksillaan. Yleisradion Washingtonin-kirjeenvaihtajanakin työskennellyt toimittaja kävi useita kertoja rajan takana ja löysi karjalaisuutta itsestään.

Kurkijokelainen-lehden toimitusneuvoston jäsen ja uuttera sukututkija Raimo Hannukainen kysäisi, että tunnenko Paula Vilénin, kun molemmat Yleisradiossa työskentelemme. Tokihan minä Paulan tiesin, mutta hänen kurkijokelainen taustansa ei ollut koskaan tullut puheeksi.

Paula vastasi sähköpostiin nopeasti ja pian istuttiin Yleisradion ruokalassa turisemassa.

– Mummoni Lahja Jussilainen (os. Lankinen ja Leinon sukuhaaraa) oli kotoisin Marianvaaran kylästä. Ukkini Onni Jussilainen oli puolestaan Savojan kylästä. Eli siinä aikanaan lahja sai onnen ja onni lahjan, Paula naurahtaa.

 Paulan isovanhemmat perustivat ensimmäisen yhteisen kodin Pöytyälle. Siellä on Paulan äitikin syntynyt, mutta melko äkkiä tuli muutto Nastolaan.

Paulakin halusi nähdä isovanhempiensa synnyinseudut ja teki rajan taakse kolme matkaa 2000-luvun alkupuolella.

– Ukki valitettavasti oli jo kuollut, kun menin ensi kerran Karjalaan v. 2002. Mummoni sytytti hänelle muistokynttilän sukukokouksessa tuolloin, Paula muistelee.

Muista matkoista on erityisesti jäänyt mieleen kolmas reissu, jolloin mummon molemmat sisaret olivat reissussa mukana, toinen vieläpä pyörätuolissa. Vilénin suvun jäsenet taittoivat taivalta pusikoituneella lähes tiettömällä taipaleella avolavaisella kuorma-autolla. Pyörätuolissa ollut Aune-isotäti pääsi sentään ohjaamoon kuskin viereen.

Muistoksi Paula poimi tiiliskiven Lankisen suvun vanhasta kotitalosta.

– Eihän siellä ollut pystyssä mitään, oli vain se kivijalka. Kaikki kasvoi jotain horsmaa ja pajukkoa.

– Jotenkin huomasin, että mummo oli tällä kerralla liikuttuneessa tilassa. Ei hän itkenyt, mutta varmaan mietti, että tämä on viimeinen kerta, kun hän tulee tänne. Ne olivat viimeiset jäähyväiset kauniille Karjalalle.

– Olihan se myös niin liikuttavaa nähdä, että siellä ne minunkin juureni ovat. Olen tajunnut, että ihminen kantaa tiedostamattomasti mukanaan juuriaan, jotka sitten joskus paikallistuvat. On aika vavahduttavaa kokea, että minun juureni ovat siellä.

– Jotenkin olen miettinyt, että ehkä se tuosta vahvistui se oma karjalaisuuden identiteetti, jota kyllä koen kantavani, Paula tuumii.

Muukin Kurkijoen seutu tuli autolla liikkuessa tutuksi. Karjala-lehden jutussa vuodelta 2002 Paula kuvaili aluetta ensimmäisen matkansa jälkeen näin: “Häkellyttävintä oli huomata Karjalan yllä leijuva omituinen pysähtyneisyyden ja välinpitämättömyyden usva”.

Muistojen Karjala jäänee vain muistoihin…

Entä menisikö Paula vielä rajan taakse käymään, jos mahdollisuus tulisi?

 – Toimittajana varmaan menisin mielelläni katsomaan, mutta nyt taitaa olla niin, että ettei ihan pian mennä, eikä pidäkään mennä Venäjän sotataloutta millään tavalla tukemaan.

Toisaalta, ilman paikallisopasta matkasta ei saisikaan riittävästi irti.

– Suurin antihan oli se, että sai olla siellä mummon kanssa. Hän kertoi, että tuossa meillä oli navetta, tässä meillä oli pääovi ja tuossa eläimet. Ne puskat on nyt nähty.

Ukki ja mummo eivät olleet koskaan katkeria, vaikka kotiseudut olivatkin jääneet taakse.

– Ukkihan meni sinne lähestulkoon heti, kun raja aukesi ensimmäisen kerran, mutta hän ei ollut koskaan sitä mieltä, että Karjala pitäisi saada takaisin. Hän sanoi, että siellä on kaikki niin huonolla mallilla, ettei sillä mitään tekisi.

– Mummo sanoi sitten näin, että “kauheast hyö sen [Karjalan] halusi, mutta mittään hyö ei sillä tee.” Olihan se kuitenkin varmaan hirveän tunteellista ja raskasta nähdä, että se oli aivan hunningolla se koko alue.

– Koskaan he eivät silti meille lapsenlapsille sanoneet, että olemme kohdanneet jotain, mistä ei yli päästä, vaan että tämmöinen asia nyt on ja eteenpäin mennään. Ehkä se oli sitä karjalaista iloluontoisuutta ja selviytymiskykyä, Paula aprikoi.

-Tietysti ukilla ja mummolla oli jonkinlaista haikailua, mutta sellaisessa kauniissa mielessä. Hyvin kunnioittavasti he myös suhtautuivat näillä matkoilla paikalliseen väestöön, vaikka venäjää eivät osanneetkaan. Stalinin sinne siirtämiähän ne paikalliset olivat, että olihan se eräällä tavalla ollut heillekin koettelemus.

… ja muistotkin vaarassa kuihtua

Paulaa harmittaa, ettei aikanaan tullut enempää kyselleeksi sodanaikaisista asioista mummolta ja ukilta.

– Eihän sitä muutenkaan lähesty isovanhempia ikinä siinä ammattiroolissa vaan siinähän sitten olet lapsenlapsena. Silloin puhutaan kaikesta muusta. Ukki oli kova urheiluihminen ja puhuttiin vaikkapa siis urheilusta.

– Olisi todella paljon kiinnostanut se itse sota ja sodassa oleminen. Nyt olen käynyt sota-arkistossa ja tiedän aika tarkkaankin, missä yksikössä ukki on ollut, mutta ilman sitä, että hänen kanssaan juttelee, niin onhan se tietysti ihan erilaista.

 – Mummo oli 18, kun hän lähti ensimmäisen kerran evakkoon. Sillä matkalla hän joutui eroon muusta perheestä eikä päiväkausiin tiennyt, missä muut olivat. Se oli vähän niin kuin kaksinkertainen kauhu.

Washingtonin-reissun takia Paula ei sitten enää mummoa niin paljon nähnyt, ja sitten kun nähtiin, oli aina paljon muuta puhuttavaa.

– Minunhan oli tarkoitus kirjoittaa se mummon evakkotarina, koska se oli jotenkin niin ahdistava. Mummo jutteli minulle ja minulla on niitä edelleen nauhoja tallessa. Hän siis kertoo omalla äänellään evakkomatkastaan ja olen yhdistänyt siihen täältä Ylen arkistoista Mannerheimin puheen.

– Minulla ei itselläni silloin vielä ollut lapsia, kun mummo kuoli, mutta joskus soitan tämän nauhan heille, jotta tietävät kuinka lähelle meidänkin perhettä se Suomen historia on tullut.

 – Olen myös sanonut lapsilleni, että ehkä heillekään ei Karjalaan enää tule mahdollisuutta mennä. Olen kuitenkin kertonut sukujuuristamme ja siitä, millainen osa Suomesta silloin menetettiin.

Suun avaamalla pärjää!

Vilén toteutti työurallaan karjalaisuutta hieman yllättävällä tavalla.

– No minun äitinihän on ihan loistava tekemään karjalanpiirakoita ja mummo periytti tämän taidon myös minulle. Leivoin siis myös Yhdysvalloissa karjalanpiirakoita. Ei ollut ihan samanlaisia jauhoja kuin Suomessa eikä juuri sopivaa riisiä, mutta kyllä niistä sitten tuli ihan karjalanpiirakan oloisia. Mummolle lähetin kuvan niistä, ja minä luulen, että hän oli tosi mielissään.

– Leivoin yli sata sellaista pientä karjalanpiirakkaa kollegani Jurin [von Bonsdorff] lapsen Suomi-päivään vuonna 2009. Kaikki olivat menneet! 

-Mummo ehti melkein täyttää yhdeksänkymmentä ja ehti nähdä minun ensimmäisen Washingtonin keikkani ja muitakin kaikennäköisiä reissujani maailmalla. Joskus hän vain sanoi sitten, että “menet aina niin moneen paikkaan ja aina pärjäät, että kylhä kiel maata leikkaa.” Eli jos rohkenee avata suunsa, niin pärjää!

Olli-Pekka Lukka