”Rajakarjalaisuus on osa omaa identiteettiäni”

Riko Saatsi on lähtöisin Lieksasta, Pohjois-Karjalasta ja hänen sukunsa tulee Suistamolta. – Suistamon kautta rajakarjalaisuus on osa omaa identiteettiä, ja kiinnostus karjalan kieleen kumpuaa paitsi suvun alkuperäisestä äidinkielestä, myös siitä havainnosta, että karjalan kieltä puhuu ja ymmärtää Suomessa vain muutama tuhat ihmistä.

Saatsi havahtui vasta aikuisiällä siihen, että se kummallinen kieli, jota kotona puhuttiin, oli ollut puoliksi karjalaa.

– Oli hämmentävää tajuta, että osaa karjalaa aika paljon. Meille veljeksille isän puhe oli kivan kuuloista kotipuhetta, ja ei sitä tullut yhdistäneeksi siihen tosiasiaan, että mummo puhui myös karjalaa, ja isä oli tietenkin oppinut ensimmäiseksi karjalan kielen.

Kielen repaleita

Kansakoulussa karjalan puhuminen oli kuitenkin ankarasti kielletty ja isä oppi suomen kielen.

– Isän lapsuudessaan oppimia kielen repaleita on ollut silti meidän lapsuuden kodin puheissa hyvin paljon, ja se on ollut vahva pohja myös omalle karjalan kielen opiskelulleni. Toivon kovasti, että myös omat lapseni voisivat sen oppia. Kielen selviäminen ja elpyminen on myös itsestäni kiinni ihan konkreettisesti, ja minulla on voimakas tarve ja halu tehdä kieltä näkyväksi, Saatsi painottaa.

Rajakarjalaisen perinteen ydin on ortodoksisen kirkkovuoden kierrossa.

– Kotona vuosi jakaantui paastokausiin ja paastottomiin kausiin. Oli keskeistä lähteä palmusunnuntaina aikaisin virpomaan, Saatsi kertoo.

Lapset kulkivat vanhempien mukana niin ilo- kuin surujuhlissakin.

– joidenkin hautajaisten ja kesän praasniekkojen itkijänaiset ovat jääneet tosi vahvana kuvana mieleeni. Itku oli niin voimakasta ja keskittynyttä, että se pysäytti jopa itseni kaltaisen, levottoman ja eloisan, lapsen.

Karjalan kieli kiinnostaa

Saatsi uskoo pahimman alhon karjalan kielen elvyttämisen osalta olevan todennäköisesti ohitettu.

– Koen että tilanne tämän uhanalaisen kielen suhteen ei ole toivoton. Kieltä voi opiskella Itä-Suomen yliopistossa. Nuoret ihmiset ovat kiinnostuneita opiskelemaan karjalan kieltä, kiinnostuneet selvittämään omaa suhdettaan sukunsa karjalaiseen perinteeseen ja ottamaan sen osaksi omakuvaansa ja identiteettiään, Saatsi iloitsee.

Hän toivoo, että karjalankielisten sukujen lapset voisivat oppia kieltä päiväkodeissa ja kouluissa.

– Se ei tapahdu itsestään, ja toivon kovasti, että se olisi mahdollista, ja päättäjien taholta voitaisiin ymmärtää kielilain merkitys. Tämä on tällä hetkellä päällimmäisin ja tärkein asia kielen elvyttämisen kannalta, kielen aikuisopiskelun lisäksi. Haluan omalta osaltani olla nostamassa karjalan kieltä takaisin paitsi käyttökieleksi, myös taiteen ja kulttuurin kieleksi, Saatsi sanoo.

Kivulias ja vaikea evakkous

Saatsia on vuosia vaivannut melko yleisesti vallitseva käsitys evakkojen onnistuneesta sopeuttamisesta.

– Oman sukumme kohtalot ja kokemukset ovat päinvastaisia. Kesti kauan, ennen kuin osasin tunnistaa sen, että tämä kysymys liittyy keskeisesti siihen, että evakoista noin 90 % oli suomenkielisiä ja luterilaisia, ja 10 % karjalankielisiä ja ortodokseja.

Karjalankielisten ortodoksien pakolaisuus ja evakkous on ollut poikkeuksetta hyvin kivulias ja vaikea.

– Heidän on pitänyt luopua oman kulttuurinsa keskeisistä elementeistä, äidinkielestä ja uskonnosta, mikä on ollut iso hinta sille, että pääsee osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Kyse on ikävän yleisestä tapahtumasarjasta rajakarjalaisilla suvuilla, jotka on joutuneet siirtymään tänne mannersuomeen, Saatsi sanoo.

Oman suvun tarinat

Lähtökohtana Yönistujat-kirjaan olivat keskeisesti oman suvun tarinat, mutta Saatsille valkeni nopeasti, että oman suvun kokemus ei ole mitenkään ainutlaatuinen.

– Rajakarjalaisten historia on pitkälti sanoittamatta ja itselleni tärkeä asia on, että sitä voisi tehdä näkyväksi ja kuuluvaksi niitä kokemuksia ja kohtaloita, joiden jälkiä itsekin omassa kehossani ja ajattelussani sekä tietoisesti, että varsinkin tiedostamattani kannan, Saatsi toteaa.

Saatsille hänen oma karjalaisuutensa on ollut yksityistä aluetta, jota on ollut tarve suojata ja hän on tiedostamattomasti oppinut peittämään tiettyjä asioita.

–  Tätä kirjaa kirjoittaessani olen pohtinut sitä, että onko se ikään kuin minun tai oman sukupolveni sisäistämä toimintamalli, ikään kuin yksi esimerkki siitä sisäistetystä häpeästä, jota omat vanhemmat ja heidän sukupolvensa ovat joutuneet kantamaan, hän kysyy.

TE